I flera fall förefaller kanadensaren David Berezans kompositioner något tämjda av den institutionella apparat som omgärdar den akusmatiska musiken, medan ett verk som “Galungan” — tillika min personliga favorit — snarare bryter mot alla tendenser till ett reserverat tillstånd. Albumets första stycke, “Buoy”, är också en höjdpunkt, varför placeringen likaså känns angelägen. Att fånga lyssnarens uppmärksamhet omedelbart har förstås sina fördelar, men ökar också förväntningarna på kommande stycken, vilka när de inte infrias, förtar lite av upplevelsen.

“Buoy” upptas av en slags navigering mellan tematiska stoff utifrån ljudet av klockor och visslor som sjöbojar är utrustade med. Med detta material som bas har Berezan vidare arbetat fram abstrakta klanglandskap tillsammans med en god andel, synnerligen konkreta, vågskvalp; vi gungas in, kastas ut och tumlar runt i ett marint ekosystem där sjöbojarnas instrument utstakar vägen. Det abstrakta klangmaterialet till trots, präglas “Buoy” av en följsamhet genom de guidande vissel- och klockljuden. Vackert, övertygande och saltstänkt! Lite kuriosa är att stycket tillkom under residenser vid Visby International Center for Composers och Elektronmusikstudion och fick dessutom sin urpremiär i Gävle.

“Thumbs” utgår från ett anslag på ett balinesiskt tumpiano, som sedan har utsatts för allehanda manipulationer och slutligen sammanställts till ett närmare tolv minuter långt verk. Den reducerande arbetsmetoden har en lång historia i elektroakustiska sammanhang och får mig att tänka på en klassiker som Pierre Henrys “Variationer över en dörr och ett andetag” (1963). Berezans verk har naturligtvis en kristallklar ljudbild, utan några trubbiga kanter som annars präglar Henrys stycke. Glansen och den tekniska fulländningen i “Thumbs” är dock tyngre än det konstnärliga resultatet, som tyvärr imponerar föga. Jag kan inte hjälpa att istället slås av hur tidlöst och konstnärligt fulländat Henrys 51 år gamla stycke faktiskt är.

Efterföljande “Badlands” är mig också likgiltig och väcker snarare en tanke om den akusmatiska musikens villkor. Ur det perspektivet förefaller verket präglas av ett outtalat regelverk, en formel för hur musiken ska klinga, framför några nya infallsvinklar som bryter och väcker förundran. Det är tjusigt sammansatt till ett vulgärgestiskt och glaciärgrynigt uttryck, med en livfull dynamik som luktar tävlingsmaterial. Dock inte mer än så.

I ljuset av smärre besvikelser beträffande “Thumbs” och “Badlands”, framstår albumets fjärde spår, “Galungan”, som ett smärre mästerverk. Det standardiserade uttrycket hamnar i skuggan och istället framträder en mer koncentrerad klangbild. Ljuden har hämtats från Ubud på Bali och kombinerar obehandlade fältupptagningar med utsökta bearbetningar till en fantasieggande glans. Man anar den folkliga gamelanmusiken och en kortare sekvens av ”monkey chant”, men i sammanhanget skapas en ny musikkultur, som både är jordigt basal och en själslig fullträff.

Förväntningarna ökar sålunda när vi landar på sista spåret, “Nijō”, som hämtar intryck liksom ljud från så kallade näktergalgolv, vilka återfinns i tempel och på andra platser i Japan. Tydligen knarrar dessa i syfte att skrämma bort potentiella tjuvar och andra oönskade personer från inbrott. Anledningen till att en näktergal har smugit sig in i namnet är det knarrandet ljudet, som även påminner om fågelkvitter. Berezan redogör vidare för att “Nijō” ”delves deeper into, and within the floorboards, revealing not only birds but many voices and soundworlds of traditional and contemporary Japan”. Här förlorar Berezan åtminstone mig. Plötsligt känns allt väldigt krystat och den ljudande gestaltningen förefaller platt; ljudmaterialet finns där, men det är bara ett konstaterande.

“Buoy” och “Galangan” gör ändå Allusions sonores väl värd att utforska. Berezan uppvisar även en skicklighet i övriga kompositioner, men i mina öron inskränker det sig mycket till en fullfjättrad teknisk uppvisning utan överraskningar.

When the press release stated that this was five acoustic works, I expected something quite different from the rather noisy affair that erupted the moment it started playing. Grand dehors comes across as a psychopathic mash-up of folding ambience that steers just shy of falling apart at the seams, where an undercurrent of drama holds a cinematic space that is peculiar and strangely alluring.

Track two Topographie de la noirceur however, is something of a let down, concentrating on Tibetan chimes and clatters that I haven’t heard since the soul numbing ridiculous compositions of Z’ev; luckily the true horror that is Push & Pull, makes up for this by reverting to the form of the opening number.

The remainder of Topographies follows suit and concentrates of varying degrees of Dark Ambient, infused with noise; and whilst nothing quite matches Grand dehors for outright depth and furious rage, it does hold steady to the end; completing a solid release with a few minor hiccups along the way.

7/10

Sometimes it takes a while to grasp a composer’s own specific angle how he/she perceives the sonic reality and composes with it. Usually and compared to the older generations, a modern composer became much more like sound painter. For this, they also use a couple of tools of preferences of their own. Pierre Alexandre Tremblay is both active into contemporary jazz as well as into electroacoustic music. Having played bass guitar for most of his live, he also uses a laptop to enhance the sonic world. Improvisation remains important for the development of his pallet. He also is a member of two ensembles which further enhance improvisation, which is Ars Circa Musicæ (with a range from noise to free jazz, punk rock and contemporary music), and De type inconnu (a two-guitar and two-laptop duet based in Montreal), besides being part of Splice (LOOP Collective, London), and the L.F.O. Orchestra. He currently teaches composition and improvisation at the University of Huddersfield in England.

The improvisational pallet used in the first composition, La rupture inéluctable, is a combination of some slower notes of the basic instrument, the bass clarinet, played by Heather Roche, with a more emphasised louder and calmer playing. The bass clarinet is an instrument, which can also show such strongly emphasized bursts of air, which here and there are clear and power up the resonances. Especially the long notes become part of an extra resonance in the background, which is distorted with electric noise and electric vibration, a few times it is simply peeping or calming down in parts with a more natural or quiet echo.

The second piece, Le tombeau des fondeurs, is a favourite track of mine, because it combines certain enhanced sound pallets that work very well together. Used here are deep droning electric amplifications of drones mixed with percussive rods that sound a bit like a carillon with more emphasis on the side effects of the instrument. This enhanced instrument is the Bashot-Malbos piano, played by Sarah Nicolls. It is interrupted in sound, gets different, additional resonances. Further on it is mixed with church bells-alike sounds and with real piano. Here is audible an interesting interaction between sound enhancement and direct improvisation. Some ideas still come over with a certain random amount of effects at first listen, but makes sense.

The third piece, Mono No Aware, is played on the Babel table, which is another interesting experimental music instrument. It has horn-like electric-acoustic vibrational qualities. Clicking background effects are part of its sounds as well. These combinations of tones are growing slowly together. Also, more breathy and more fast-percussive vibrations are used in the evolution of its sonic and droning activity.

The fourth recording (on CD2), Still, again, is a combination of voice activity (breathing and operatic singing), directly recorded and re-processed with some interactive percussive echoes and marble-like rhythms and bass-like enhancements for the voice performance with a surrounding field of improvisations and a bass rhythm. It is like being surrounded by a basic living area of an echoing resonance field. Small piano drones and electronic tones, oscillating bass drones, like rhythms are giving the background a living entity that all feel like a comfortable enriched area for the solo voice.

The last piece, Un clou, son marteau, et le béton is basically piano with an additional world of electroacoustic enhancements. There’s the wilder and calmer contemporary piano playing and the droning electric vibrations of interference. I am still not sure what is directly coming from the piano resonance, as a sound reaction from it or not.

The liner notes mention that a part of the enhanced extras to the acoustic instruments come forth from the exploration of the relationship between the loudspeaker and the instrument. Let’s say that besides actual playing and resonance this could also includes the effects used in the recording, during the amplification, in the feedback, but even via the interruption and change of certain qualities.

The electroacoustic music of David Berezan sounds very physical; at the same time it loses itself a bit into the vagueness of the spatial being of the environmental sounds themselves. It collects, reshapes and organises the recorded sounds in a richer form of variety, then after a while, also such a collection, this starts to become a common familiarity and a plain formal entity of ideas.

My favourite track is Buoy (2011) which is based upon the exploration of the sound environment from sea buoys, which are used to aid sea navigation and for the scientific research of maritime weather, ecology and oceanography, where a whole area of data is collected. Although the amount of sonic material seems to be rather limited in sources, I still get the impression that this foundation shows a much wider range of material shifts as being indicated. It goes smoothly from one world to the next with a few extra associations in its sonic extension. First of all I hear what is the impression of something like splashing of stones in water. Further on are the sounds of stone rubble itself. I hear certain waves of more electronic sounding reactions, and then also, the rambling of harp like aluminium rods or more metallic vibrations, being carried upon the rhythms of waves which shows this whole range of sound worlds, a change from one sort of resonance or area towards the next, changing the sound material in pitch and effect, flowing and transforming itself from one area to the next, onto the sea wave rhythm. But even here, after a while, the attention to it and all these available changes do not find much more else outside these nice contrasts so that after a while the left over attention tends to dissolve and blur each recollection of it, and each trans-position so much into one another, that what at one point this seemed like systematic order and change, thoroughly seems to be determined to become nothing but a chaotic collection of natural varieties.

Thumbs (2011) is based upon the plucked sound recording of a Balinese thumb piano, forming clusters, dripping sounds, and collections of tones, collected just like grains of tones, or like blurry collections of tones and also, a whole sound world of ambient resonances. Faster varieties with an inner rhythm and certain slower inner rhythms are combined, echoing and droning again tend to go drowning in all its varieties.

Badlands (2008) collected sound materials from the prairie landscape of southern Alberta, Canada, like birds, insects, flies, sand, natural contrasts and echoes, breathing rhythms, the idea of “there once lived dinosaurs”, rhythms that are found, and voices.

Galungan (2010) used the recordings collected in and around Ubud in Bali, like the sound of a gamelan bowl. The tones are reconnected in a random fast and slow rhythm, creating its own dust of sounds.

Nijō (2009) is based upon the Nightingale Floors wooden floors in temples in Japan with its chirping and squeaking sound when walked upon, combined with the voices of the surrounding environment too, again finding its random rhythms, and its blurry existence. Birds, human voices and a train whistle can be heard in it too.

I miss a bit the vision of a composer doing something more than collecting random sounds and making a sound pallet from it. Here these sound ballets in the end become something like dusty sound sand, with a vague inner rhythm and the idea of keeping the separate sounds distinctive. This exploited loose connections does not really add something extra to these environments and in fact hardly bring the hidden qualities more to the fore. It more confirms a random vision in the hearing process, as if all is dust and comes to dust. I hope that electroacoustic music gets a few more definitions and visions than that in future, dimensions that are not so easily blown away to dust.

De l’infiniment petit à l’infiniment… sonore, la formule sied bien au compositeur Louis Dufort. Car à tenter de savoir ce qui inspire le créateur en électroacoustique, sans être réducteur, équivaut presque à percer le secret du Boson de Higgs! Qu’importe, puisque dans son cas, la démarche est souvent plus importante que le résultat.

Ce n’est pas un hasard s’il n’a jamais manqué de travail depuis sa sortie de l’Université de Montréal en J997, année où la Fondation SOCAN le récompensait pour sa pièce Concept 2018957. Quelque 60 créations originales plus tard pour les principaux ensembles de musique contemporaine, ici et en Europe, un poste d’enseignant au Conservatoire de musique de Montréal et une collaboration de presque 20 ans avec la danseuse et chorégraphe Marie Chouinard, voilà un acteur bien en vue de la scène artistique contemporaine.

Sa nouvelle création, une cinquième commande en carrière de l’Ensemble contemporain de Montréal (ECM+), donne le prétexte parfait pour tenter de comprendre le maelstrom dans lequel plonge son esprit au moment de créer. Le 24 janvier prochain, il présentera Les corpuscules agglutinés pour 10 instruments acoustiques. Préambule et explications du principal intéressé: «Aujourd’hui, je parle beaucoup plus en termes d’énergie et de matière plutôt que simplement de structure de notes, lance Louis Dufort, qui travaille dans une certaine abstraction. Il y a un temps où je faisais de la musique à programme, comme sur mon premier album Connexion (empreintes DIGITALes), des pièces très dramatiques et narratives (Zénith, 1999, œuvre acousmatique) où l’on pouvait percevoir une histoire défilante. Je donnais à l’auditeur des vecteurs perceptifs très forts et faciles à saisir, comme du cinéma pour oreilles. J’étais dans ce paradigme, mais ça a vraiment changé.» On peut placer cette césure dans la période 2.0 du compositeur, et la situer au début des années 2000. «Ce qui a vraiment changé, c’est son désire de trouver de la beauté dans la structure plutôt que dans un aspect extramusical.

Musique organique et organicité

Il poursuit: «J’accède à l’intérieur du son pour entrer dans la matière et en faire d’autres sons. L’ordinateur nous permet maintenant de pénétrer la note. Par exemple, si on fait l’analyse d’une note de trompette, on se rend compte que les premières millisecondes sont du bruit, mais qui font partie du son.» Son terreau d’inspiration passe donc maintenant par l’infiniment petit, alors qu’il découvre une nouvelle sensibilité. La biologie, la configuration des éléments de la nature ramenés dans ses plus infimes détails (vus sous la loupe du microscope, notamment), les vues macroscopiques des micro-organismes et l’organisation chaotique naturelle des éléments sont devenus des modèles structurels pour les assises de sa musique.

«À force de jouer en temps réel avec l’ordinateur, on est littéralement en symbiose avec la matière; il y a une co-émergence entre le compositeur, son écoute, sa perception, et son contrôle paramétrique sur le son. Ma main contrôle les paramètres du son, qui me renvoient une image perceptive, et cette image va contrôler les changements paramétriques que je vais faire.» Louis Dufort précise qu’il applique aussi ce processus à ses œuvres mixtes, à la vidéo dans une approche syncrétique, non littérale, avec la musique. «Le mouvement de la vidéo est entrepris par le mouvement des ondes produit par le son. À mettre deux médiums dans une même relation dynamique permet cette connexion directe et physique entre le son et l’image, alors que le visuel suit la courbe dynamique du son pour obtenir une synchronicité.»

Dans le spectre sonore

Voilà pour l’explication. Mais pour Les corpuscules agglutinés, Louis Dufort appliquera son processus d’écriture à des matériaux acoustiques. «Je remarque que mon écriture pour les instruments acoustiques devient de plus en plus épurée, dans la recherche de l’harmonique, d’une musique plus spectrale, modale, au sens des modes anciens. Et on le remarque aussi chez la communauté des jeunes compositeurs qui ne recherchent plus tant les dissonances qu’on retrouvait dans l’écriture musicale des années 60 ou 70. Ces dissonances se sont adoucies. J’ai envie (et je nesais pas si je vais y arriver!) de créer une œuvre sur une notee, poursuit-il en riant, et de travailler seulement sur le timbre, la couleur.»

Bien que l’œuvre soir encore en chantier, la spatialisation est déterminée: les musiciens ne seront pas sur scène, mais positionnées tout autour du public. «Dans Les corpuscules agglutinés, je veux rester dans le microscopique, et faire entendre des particules sonores; la spatialisation rend possible cette musique immersive: particules sonores, corpuscules, agglutination, masse. C’est le concept global de la pièce.»

D’ici la fin de l’année scolaire, Louis Dufort travaille sur certains projets personnels en vidéo / audio qu’il aimerait bien faire circuler dans les festivals internationaux européens. Siégeant au conseil du festival Elektra, voilà une courroie de transmission idéale pour les musiques et productions visuelles technologiques qu’il explore de plus en plus. «En mai, je tire la “plug” pour me lancer, et aussi travailler sur des nouvelles œuvres pour un prochain album chez empreintes DIGITALes. Et puis j’ai envie de voyager, mon fils a maintenant 18 ans!» Par ailleurs, la musique composée pour le spectacle de Marie Chouinard (Gymnopédies et Henri Michaux: Mouvements) continuait-elle aussi à voyager outre-mer en novembre et décembre ainsi que janvier prochain en France, Belgique, Pays-Bas, et Hongrie. Du reste, Louis Dufort écrit beaucoup, question de documenter ses processus de travail, et de laisser une trace en publiant le fruit de ses recherches dans des revues spécialisées. La connaissance de la création pure en musique contemporaine ne s’en portera que mieux!

Robert Normandeau: viisi akusmaattista teosta vuosilta 1995–2003

Valveutuneina sävellyksenopiskelijoina ja päädyimme ensin vierailevan säveltäjän luennolle ja illalla vielä samaisen säveltäjän konserttiin kumpikin. Kuulemamme jälkeen tunsimme pakottavan tarpeen purkaa elämystä.

Robert Normandeausta (1955, Québec) henkii käytännön tuoma raudanluja kokemus ajalta, jolloin soivaa minuuttia kohden tehtävä työmäärä oli vielä jotain käsittämätöntä. Säveltäjä joutuu yhä askartelemaan akusmaattisen musiikintekemisen teoreettisten ja teknisten puolten kanssa. Luennoillaan soittamasta muusta tuotannostaan hän osoittautuu myös kirjallisia ja aikataiteita musiikkiinsa sulauttavaksi persoonaksi. Akusmaattinen musiikki on perinteisesti hyvin toimiva yhteistyömuoto.

Teoreettista tämä elokuvateoriastakin ammentava musiikki ei ole, vaan päinvastoin hyvin välittömästi aukeavaa ja puhuttelevaa, kuten sankka konserttiyleisö sai kuulla. Normandeaun juuret ovat progressiivisen rockin ja kontrabasson sointimaailmoissa. Hänen kaltaiselleen hifistille tulee äänen diffuusion, eli asettelun tilaan, olla jotain kappaleeseen sisäsyntyisesti sävellettyä eikä myöhempi loppusilaus.

JV: Teos Éden vuodelta 2003 tarjosi sanottavaa materiaalien tai musiikillisen substanssin ilmentymisestä tai jaottelusta ajassa. Sitä renessanssimessumaisuutta, kykyä pyörittää samoja melodisia kulkuja (tässä ääniobjekteja) uusissa tilanteissa ja eri etäisyyksillä.

LS: Ajatus siitä, että musiikki on toistuvaa ja pyörivää, mutta pienin variaatioin, se tuli minun mielestäni parhaiten esille teoksessa La part des anges vuodelta 2012. Se oli teoksena mielestäni ehkä kaikista heikoin… Tässä konserttikontekstissa oli kuitenkin hyvä, että oli yksi kappale, joka ei ollut niinsanotusti tykitystä — vaan esteettisiltä pyrkimyksiltään rauhallinen. Siinä kaikista eniten tuli esille äärimmäinen yksinkertaisuus, kaksi elementtiä: a cappella -kuoro häilyvänä pilvenä, sekä se, että aina välillä osiot päättyvät rahisevaan morsetukseen. Siinä mielessä kappale oli kaikista yksinkertaisin. Éden oli myös yksinkertainen, mutta asioita on enemmän, koska Normandeau on jakanut musiikkia äänikerroiksi kahdeksalle kaiuttimelle.

JV: Olen eri mieltä arvottamisesta, sillä La part des angesissa (joka ainakin nimessään lainaa Parmegianin Les jeux des angesista) kuultiin tosi hyviä substansseja: vahvat bassot ja väliäänissä varioitu pulssi, joka purkautui tai hajaantui hälyihin. Toimivia ja perusteltuja, vaikkakin lyhyitä erikoisia sointeja. Jokaisella substanssilla oli oma paikkansa. Jotenkin miksauksen osuus rakenteessa, se miten poimitaan asioita esille, ei tässä kuitenkaan ollut niin onnistunut.

LS: Olin ehkä tavallaan rajoittunut… koska kuulimme ensin 40-minuuttisen järkäleen Clair de terre, joka on kokonainen space-ooppera, kevätuhrimainen Music in twelve parts (Glass) -teos, jossa säveltäjä tehnyt synteesin kaikesta… En sano, että säveltäjä olisi tehnyt synteesin kaikista sävellyksellisistä tekniikoistaan siihen asti, mutta hän sanoo muun muassa ohjelmatekstissään, että kaikki kappaleen äänielementit tulevat äänipankista, jonka hän on kappaletta edeltävien 10 vuoden aikana kerännyt.

JV: Näin säveltäjällä pitää ollakin, joka viikko uusia äänityksiä!

LS: Siinä ei ollut sellaista ylitsepursuavaa paljoutta, ei liikaa. Se pysyi erittäin hyvin kasassa, samoin kiinnostus pysyi. Teos osasi nojata siihen, että tämänkaltaisessa akusmaattisessa musikissa äänien iteraatiot ja reiteraatiot ovat aivan täsmällisiä, ei ole siis kyseessä äänen valokuva, tulkinta tai muistuma, joka tulee uudestaan… Sama ääni, joka tuo koko sen kontekstin menneisyydestä äänen ensimmäiseltä kuulemishetkeltä, sitoo sen äärimmäisen hyvin kasaan.

JV: Clair de terren kokonaisprinsiippi ei ole sama kuin viimeisessä kappaleessa, Édenissä. Kummassakin on substanssien ja klangien runsautta. Eri rakentamisperiaate, sama säveltäjä, uskottavaa musiikkia.

LS: Normandeaulle ei ole dramatiikka tai teatteri ollenkaan tuntematonta ja se kuuluu tästä musiikista hyvin. Le renard et la rosessa (1995) nauru saa ihmiset nauramaan ja se on hyvin inhimillinen kappale, joka vajoaa jonkinasteisesta komiikan tasosta helvetillisempään. Ei siinä kauhua missään vaiheessa ole. Pelottavuudella Normandeau ei pelaa, vaan loppujen lopuksi aika neutraalien tunteiden kanssa.

JV: Jos miettii akusmaattista musiikkia, mikä voisikaan edes siinä nykyään enää edustaa vahvaa horror-tunnelmaa? Kaikkeen on jo totuttu.

LS: Saundit olivat ehdottomia tilanvaltaajia, jotka nappasivat kuulijan (ja katsojan) mukaansa temppelinomaisesti. Normandeau loi sopivan tunnelman Musiikkitalon harjoitussaliin, jonne konsertti siirtyi vesivahingon takia. Onneksi siirtyi, koska tilana harjoitussali oli temppelimäinen…

JV: …todennäköisesti tilan korkeus ja myös kaarevuus auttoivat. Black Box ei olisi niin korkea eikä tarjoa yhtä paljon tilaa tällaiselle.

LS: On myös huomattava puulattia ja tuolit, jotka oli aseteltu minusta todella hauskasti pieniin ryhmiin, puoliympyröihin, joissa oli….neljä tai viisi… tuolia joissa katsojat pystyivät katsomaan toisiaan. Siinä oli yhteisöllisyyttä, yhdessä kuuntelua. Ihmiset uskalsivat lähteä penkeistään Édenin aikana ja liikkua ympäriinsä. He nojailivat kaiutintankoihin ja makasivat lattialla, imivät resonanssia hyvin monella eri tavalla. Kappale kutsui myös siihen – et menettänyt mitään sillä, että siirryit pois siitä ns. kultaisesta keskiöstä, johon ääni on kohdistettu. Minäkin vietin pitkän aikaa yhden kaiuttimen kanssa koska sieltä tuli viehättävää munniharppuharmoniaa. Kuulija pystyi fokusoimaan hänelle mieleisensä äänen.

JV: Tärkeintä oli, että kaikki pysyi kuuloreviirissä. Ei varmaankaan ollut mitään, mitä ei olisi ollut mahdollista kuulla kaikkialla, mikään ei jäänyt piipityksen voimakkuudelle. Pystyi kävelemään sinne jos halusi. Siinä mielessä oli tasapuolinen miksaus.

LS: Kyllä.

JV: Entä Puzzle (2003), mitä sanoisit siitä?

LS: Keikan avaavaksi kappaleeksi hauska, kantikas. Kuvailisin sitä neliöksi, jonka sisällä asustaa pyöreitä esineitä, pyöreitä ääniä.

JV: Siinä jaksoi kuunnella audio-ohjelmistolla gridiin tehtyä pulsatiivista musiikkia, jossa kuitenkin onnistuttiin saamaan kaikenlaisia vivahteita esiin. Sanoisin, että tämä muoto on mosaiikki, siihen kuuluu monta eri sointikarakteeria. Lisäksi sillä, että sämplejen dynaamiset erot ovat pieniä ja että miksaustasoa on niin vähän, kuulijan huomio kiinnittyy substanssien eroihin – ja näistä ryhmistäkin Normandeau löysi kivoja yhtäläisyyksiä ja toisaalta myös eroja. Täydellisiä vastakohtia ei ollut ihan peräkkäin, ja hyvä niin.

LS: Nimensäkin puolesta kappale on rakennettu pienistä kappaleista, jotka on sovitettu toisiinsa.

JV: …perinteisimmässä mielessä componere, yhdistäen sävelletty.

LS: ‘Lego’, minä yhdistän (naurua). Hän selkeästi lainasi myös Clair de terreä teoksessa, ja se kuultiinkin heti Puzzlen jälkeen. Lainaus loi yhteyden konsertin ensimmäisen osan teoksille, sillä kappaleesta toiseen siirretyn tunnistaa niin helposti. Se ei ole tulkinta vaan aivan yksi yhteen, suora lainaus. Se on mahdollista ainoastaan musiikissa, joka perustuu äänitteisiin.

JV: Viittauksista: mainitsin sinulle väliajalla Pierre Henryn ovinarinateoksen estetiikasta, se oli myös tässä Clair de terressä epäilyttävänä loppueleenä: kaksi ovennarinaa, sitten patarummunpauke. Puzzlessa ei ihan päästy siihen aforistisuuteen, joka Pierre Henrylla liittyy yksittäiseen ovennarinaan. Leikkisyydestä: olen kuullut sellaisenkin kappaleen, jossa tämän Puzzlen tyyppisiä sointeja on tiuhaan tuotettu erilaisilla paristokäyttöisillä leluilla, joista tulee nappia painamalla jotain ääntä, joku röhkiminen. Minulle tuli selkeä assosiaatio näihin sointeihin.

LS: Leikkisää sointi oli kyllä. Arvostan säveltäjää, jonka huumorintaju ja luonne paistaa esiin hänen musiikistaan. Se on erittäin viehättävää.

JV: Eikä se ollut kliseistä! Useimmiten taituroitiin siellä rajoilla, että onko tämä klangi kiinnostava, vai onko tämä viittaus yleisön kosiskelua, mutta ikinä ei oikeastaan pudottu sen reunan yli.

LS: Jäin pohtimaan paljonkohan tuo on kiinni siitä, että Normandeau on pohjoisamerikkalainen säveltäjä. Hän on kotoisin Kanadan Québecistä, joka on kulttuuriltaan ihmeellinen sinä mielessä, että siellä pystytään ennakkoluulottomasti omaksumaan vanhojakin perinteitä uudesta näkökulmasta. Ajatellaanpa vaikka oluen panemista. Québeciläiset pystyvät ottamaan kirsikan päältä belgialaisesta, ranskalaisesta, englantilaisesta ja amerikkalaisesta olutkulttuurista, ja luoda näistä jotain aivan omaa uutta. Heillä ei ole sitä samanlaista näennäistä tai ihan oikeaakin painolastia mitä Euroopassa tunnetaan – että pitää aina tehdä samalla reseptillä –, vaan heillä on vapaus tehdä mitä upeampia uusia yhdistelmiä.

JV: Se on tämä sulatusuuni, tämä pluralistisuus joka tässä tyylissä näkyy myös.

LS: Oli tai ei, pluralistisuuden ja sulatusuunin voi nähdä kielteisesti. Minusta nämä Normandeaun musiikin eri aspektit asuvat yhdessä hyvin. Sen näkee jo siitä, että konsertin teokset ovat hyvin erilaisia. Päivän ja yön ero La part des angesin ja Le renard et la rosen välillä – toki niillä on lähes 20 vuotta ikäeroa, mutta muutenkin. Nappiin osunut ohjelmointi, kun laittoivat nämä teokset peräkkäin. Siitä tulikin mieleeni, että konsertin järjestämisestä ja Normandeaun tänne kutsumisesta kuuluu kultainen maininta ja kiitos James Andeanille.

JV: Varmasti olisivat saaneet standing ovationin vaikka yleisö ei olisi ollut muutenkin noussut seisaalleen viimeisen teoksen jälkeen.

LS: Hyvin upposi lähes täydelle salille. Normandeau vaikutti luennollaankin hyvin luonnolliselta ja siltä, että hän on tehnyt tätä todella pitkään. Hänhän sanoi, että hän on alusta lähtien työskennellyt monikanavaisen diffuusion kanssa.

JV: Université de Montréalissa, jossa hän opiskeli oli hänen käytettävissään jopa 16- ja 24-kanavaiset nauhurilaitteet studiolla, toisin kuin samaan aikaan euroopalaisilla.

LS: Hänellä ei ollut sitä stereon perusasetelmaa mitä täällä. Se on pallomaistanut sen, mikä on kenties rajoittunut täällä enemmän kahteen pooliin.

JV: Toki hänellekin tuli teknisiä rajoitteita vastaan. Normandeau on tehnyt muutamista teoksistaan kaksi eri versiota sen takia, että näiden väissä oli jokin uusi tekniikka mahdollistunut tai joku ohjelmisto tullut hänen käytettäväkseen. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, näin pitääkin tehdä. Jos on taiteellinen näkemys, joka vaatii tietynlaisen teknisen oivalluksen, pitää vain odottaa mikäli ei itse pysty keksimään sitä tekniikkaa siinä ja heti. Esimerkkinä toimii ohjelmisto, jota hän käytti koko esityksen ajan sitä miksatessaan, tämä Karlsruhesta saatu ohjelmisto spatialisointiin ja diffusointiin. Se on ilmeisesti melko uusi ohjelma, ja siitä on kehitteillä ajankohtaisempiakin versioita, mutta tämmöiset apumateriaalit ovat säveltäjille tosi tärkeitä muovaten aivan varmasti heidän kieltään. Nyt olisi kiinnostavaa kuulla taitavan Normandeaun varhaisempaa tuotantoa, jossa studiotekniikka oli tekohetkellä verrattain rajoittuneempi.

LS: Minä viehätyin StrinGDbergistä, teoksesta, jota hän esitteli luennollaan. Se oli toki ensimmäinen teos, jonka häneltä kuulin, mutta se oli todella ravisuttava. Äänimateriaali oli hyvinkin rajoittunutta – vain yksi kampiviulun ja yksi sellon ääninäyte. Minusta oli kanssa hauskaa, mitä hän sanoi luennollaan: “You’re not always in the mood to listen to this kind of music, I know I’m not always in the mood, but when you are, it can be an experience.” Ja sitä tämä kyllä oli.